9.3.2017

Paniikki osa 1

Eilen se vihdoin iski: ensimmäinen todellinen synnytyspaniikki yhdistettynä yleiseen lapsensaamispaniikkiin. Oon osannut odottaa tätä saapuvaksi ja yllätin itseni (todennäköisesti myös miehen) pääsemällä näinkin pitkälle.

Onneksi vauvalle on jo vaatteita eikä niistä tarvitse hermoilla. Kaikesta muusta sitten kyllä.
No mistä sitten piti panikoida kello 22.43? Kaikki alkoi synnytyksestä. Saatiin neuvolasta aika perhevalmennukseen, missä siis käsitellään synnytystä. Se teki koko synnytyksestä paljon konkreettisemman ja vihdoin kolahti mullekin, että kesällä se on edessä. Kuinka paljon se sattuu (turha kysyä, että sattuuko)? Meneekö kaikki hyvin? Miten jaksan, jos synnytys kestää viidettä päivää? Osaanko hengittää oikein? Mikä hengitys ylipäätään on oikein?

Seuraavaksi siirryttiin imetykseen: Tiiän, että se on luonnollista ja ihanaa ja niin edelleen mutta juuri tällä hetkellä en ajattele noin. En lähellekään.

Sitten tuli lapsensaamispaniikki: Miten osataan hoitaa vauvaa? Mistä tiiän pitääkö sille antaa ruokaa vai puklauttaa jos se huutaa? Mitä jos se kääriytyy peittoonsa ja tukehtuu? Miten osaan pukea sille oikian määrän vaatteita? Entä jos sitä pistää itikka? Tähän ei muuten auta kyllä sä sitten opit -kommentit. Kun huoli on nyt niin ei auta, että huomaan kuukausien päästä, että ihan hyvinhän tämä sujuu.

Ja viimeiseksi meiän elämä muuttuu -paniikki: Olen luonteeltani sellainen, että mitä tarkemmin tiedän mitä milloinkin tapahtuu, sitä paremmalla tuulella olen. En siedä epävarmuutta. Nyt edessä on tilanne, jota ei voi suunnitella. En voi tietää yhtään, millaista meiän normiarki on vauvan synnyttyä. Milloin keretään lenkittää koirat? Milloin keretään käydä itse liikkumassa? Mitä jos pitää mennä vessaan ja vauvalla on nälkä? Kuinka hyvin saadaan nukuttua? Itkeekö vauva paljon? Kuinka pää kestää unen, liikunnan ja oman ajan puutteen?

Luojan kiitos, en ole yksin tässä tuohussa vaan meitä on kaksi ja molemmat voivat hoitaa vauvaa ja valvoa vuorollaan. Lisäksi helpottaa se, että mies on luonteeltaan hyvin rauhallinen ja stressaamaton, joten mun kimpoillessa ainakin toinen meistä pysyy rauhallisena vauvan kanssa. Ja voihan käydä niin hyvin, että lapsi perii isänsä luonteen ja on tyytyväinen aina ja kaikissa olosuhteissa.

Huh, kylläpäs helpotti kun sai vähän panikoida!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti